Tuonelan seireeni

Oman kodin suojissa tyttö onnellinen oisi
vihdoinkin rauhassa hän aina olla voisi.
Ei tahdo enää koskaan pelätä hän isää
sitä kuinka isä lyö ja juo vielä lisää.

Nuori nainen mielestään hyvän keinon keksi
tähän ongelmaan, on ratkaisuna seksi.
Isän juomakaverille hän ainoansa antaa
Ja keväällä jo pientä nyyttiänsä kantaa.
Ensikodin suojista onnelaansa lähti
vuokrayksiössä koki olevansa tähti

Äitiyspäivärahasta ei millään mitään säästä
Lapsilisä tulee vasta kahden viikon päästä.
Paljonkohan täältä on leipäjonoon matkaa
sitä miettiessään veteen vastiketta jatkaa.
Yksinään on selvittävä valvotuista öistä,
mummi eikä kummi, ne ei pääse vielä töistä.

Oma koti onkin vain ahdistava ansa
Tuonelan seireeni se laulaa lauluansa
Väsyneenä nuori äiti toivonsa jo heitti
Pienokaisen kasvot tyynyllä hän peitti.
Miksi Luoja mulle pelkkää tuskaa antoi?
Pienen pientä arkkua hän itkiessään kantoi.

Tuonelan seireeni taas laulaa lauluansa
Sellin hämärässä, on äiti tuskissansa
Yöllä otsallaan kylmä hiki kiiltää
toiveikkaana omaa rannettansa viiltää.

Niin lähti tästä maailmasta kaksi viatonta lasta.
Olisinko voinut heitä estää kuolemasta?
Tuonelan seireeni lakkaako laulamasta?

Rakas Joulupukki

Täällä kirjoittaa eräs äiti, jonka lapset eivät ole kotona. Meille ei tarvitse tänä jouluna tulla.

Mene turvakoteihin ja lastenkoteihin ja hae lapset pois laitoksista. Sitä ennen kuitenkin, käy katsomassa, että heillä on turvallinen koti, minne heidät voisi viedä. Vie heidän vanhemmiltaan viinapullot, huumeet ja muut ongelmat. Edes Jouluksi. Pidä huoli siitä, että jokaisella äidillä ja isällä on ainakin yksi oikea lahja, nimittäin hyvä  ystävä.

Anna lasten koteihin riittävästi ruokaa, lääkkeitä ja puhtaat lakanat. Varaa aikaa laulaa ja leikkiä. Älä lähde, ennenkuin olet varma, että jokainen on edes kerran hymyillyt. Jokainen silmä tuikkinut. Poislähtiessäsi sujauta isän taskuun hieman rahaa.

Muistuta naapureita talossa asuvasta lapsiperheestä. Jätä vielä postilaatikkoon lehtisiä auttavista tahoista ja hyväntekeväisyysyhdistyksistä, joissa tuhannet vilpittömät ja hyväätahtovat ihmiset toivovat juuri tälläisten perheiden yhteydenottoa. Onneksi maailmassa on vielä paljon hyvän tahtoisia ihmisiä, vie heistä viestiä!

Vie viestiä myös kaikesta siitä mitä olet jouluaattona nähnyt. Kerro se kaikille. Kerro miltä laitoksien lapsista tuntui, kun sanoit vieväsi heidät kotiin, jossa on kaikki hyvin. Kerro äidin onnesta, kun huolet väistyivät ja isä oli selvinpäin. Kerro miten isän silmäkulma kostui, kun hän koki ensimmäistä kertaa elämässään, että hänestä välitetään, eikä kaikki vastuu ole yksin hänen.

Kerro varsinkin siitä, miten palkitsevaa oli hätää kärsivien auttaminen. Kerro, että sitä voivat tehdä kaikki. Jokainen meistä voisi vähän kiinnostua maailman murjomista läheisistä. Kerro, että voimme valita kuinka katsomme läheisiämme. Näemmekö heidät rikollisina ja narkkareina, vai apua ja tukea kaipaavina ihmisinä. Älä lakkaa puhumasta tai kirjoittamasta ennen ensi joulua, jolloin sinulla toivottavasti on hieman vähemmän laitoksista haettavia lapsia.

Näissä merkeissä toivon sinulle oikein iloista ja työntäyteistä Joulua.

Tabu

Mikä tekee väkivallasta niin vaikean asian puhua?

Meillä ei välttämättä ole kokemusta lapsettomuudesta, mutta meillä on mielipide lapsettomuushoidoista. Emme ole usean uskontokunnan jäseniä, mutta kaikista meillä on jonkinlainen mielipide. Lähes jokaisella on mielipide tositv-ohjelmista, vaikka ei olisi katsonut ainuttakaan.

Meillä ei ehkä ole henkilökohtaista kokemusta sademetsistä, mutta haluamme suojella niitä. Avustamme laskemattomia potilasjärjestöjä pelkäämättä, että itse leimautuisimme. Artistit ympäri maan laulavat AIDS-tukikonserteissa, he levyttävät ja esiintyvät nälänhätää ja rasismia vastaan. Väkivallasta ei puhu kukaan. Miksi?

Chisu ja PMMP ovat nostaneet omissa sanoituksissaan väkivallan esiin uhrinäkökulmasta, mutta missä viipyy rohkeiden miesten ulostulo tämän asian tiimoilta? Milloin mies sanoo miehelle, että väkivalta on väärin?
Tilastokeskuksen mukaan poliisin tietoon tuli pahoinpitelyrikoksia tämän vuoden tammi-syyskuun aikana 30 000.
Ei, se ei ollut pilkkuvirhe. Kolmekymmentätuhatta.
Raiskausten määrä viimevuotiseen lisääntyi lähes 19% ja mikä surullisinta, lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli poliisin tietoon musertavat 53% enemmän kuin koko 2000-luvun aiempien vuosien keskiarvo. Tarkistin numerot moneen kertaan. Totta se on.

Mitä tässä maassa täytyy tapahtua, ennen kuin Suomi sanoo ei väkivallalle? Milloin todella nostetaan framille kansakunnan kipeimmät mustelmat? Me kannustamme puhumaan Anna-lehden ”Puhu nyt. Älä vaikene kuoliaaksi” -kampanjalla, mutta milloin murtuu tabu väkivallan ympäriltä. Sanooko koskaan mies miehelle, että lopeta lyöminen. Julkisesti.

Älä hakkaa. Älä osoita voimaasi väkivalloin. Lopeta uhoaminen ja tee jotakin itsellesi. Valtaa voi käyttää fiksustikin ja väkivallalle on vaihtoehtoja!

Miesten vuoro

Ainahan miehet mielessä pyörii, mutta mitä niistä tietää. Sen mitä kotona oppi ja kavereilta kuuli ja minkä omissa suhteissaan näki. Sitä perinteistä narinaa, että suomalaiset miehet, ne sit on juroja, hiljaisia jässiköitä. Sohvalla ne viihtyy. Telkkarin äärellä formuloita ja rallia katsomassa. Tai lätkää. On kuulema ihan tieteellinen fakta, että suomalaisen miehen sydän on musta, litteä ja pyöreä, niinkuin jääkiekko. Maistuu vaan salmarilta.

Kotona ne ei tee mitään, ellei erikseen käsketä. Aina saa olla säksättämässä jokaikisestä pikkuasiasta. Oma-aloitteisuus nolla. Paitsi autotallissa. Siellä ne rassailevat silloinkin, kun mikään ei ole rikki. Tuunailee ja fiksailee omaksi ilokseen. Siellä ei saa edes siivota.

Sellaisiahan ne näyttäis olevan, mutta ehkä se on vaan totuuden toinen puoli. Ovatko miehet vain luutuneiden sukupuoliroolien loukussa? Ehkä he ovat toivoneet jo pitkään, että voisivat vaihtaa vaippoja ja liekuttaa kehtoa ilman, että akka nuilottaa vieressä.

Se mikä minut sai todella avaamaan silmäni miehille ja nimenomaan suomalaiseen tapaan olla mies, oli Jonas Berghällin ja Mika Hotakaisen elokuva Miesten vuoro. En ala tässä ylistämään sitä sen enempää, sanonpa vaan, että se avasi silmäni miesten kauneudelle, enkä puhu nyt niistä lukuisista alastomista vartaloista, joita näin. En arvannut elokuviin mennessäni, että keskenään saunovat miehet saisivat minut sellaisen tunnekuohun valtaan. Itkin ja nauroin, hellyin. Melkein rakastuin miehiin. Ihan jokaiseen.

Miksi minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään miestä noin, ennenkuin elokuvissa? Siinä oli miettimistä pitkäksi aikaa, vaikka vastaus oli ilmeinen. Se oli miesten vuoro.

Saunassa eivät naiset säksättäneet päälle, milloin löylyä olisi juuri sopivasti ja että muista nyt sitte huomenna korjata se eteisen kynnys ja muista sitä ja tee tätä. Miehet saunoivat keskenään ja olivat sieluaan myöten puhtaina ja alastomina.

Miesten vuoro oli elokuvana myös äärettömän lohdullinen. Yhteisestä pitkästä historiasta huolimatta, naiset eivät ole vielä onnistuneet pilaamaan miehiä, vaikka miehet ovat muuttuneet. Ovat herkempiä ja haluavat enemmän olla mukana kodinhoidossa ja lastenkasvatuksessa. Heillä on oma miesverkostonsa eduskuntaa myöten. He ajavat miesten tasa-arvoa isyyskysymyksissä. Ovat saaneet tarpeekseen loputtomiin asti päälle puhuvista ja säksättävistä naisista.

Miehet jäävät isyyslomille ja vaativat itselleen tasa-arvoa. Juha Tapio laulaa miesten välisestä ystävyydestä. Herkästi ja kauniisti. Miehet kotoilee ja kierrättää. Itkevät ja masentuvat. Potevat työuupumusta. Miehet sisustavat ja stailaavat. Miehet seuraavat muotia. Heterotkin virkkaa. Kyllä se sopii. Antaa miesten virkata ja värkätä. On miesten vuoro.

Akka hakkuuttaa itteään

Savolainen sanonta, jonka kuulin ensimmäisen kerran jo pienenä tyttönä. Se lienee saanut alkunsa entisajan tavoista. Akan hakkaaminen on ollut yleistä ja suotavaakin. Onhan sille pitänyt kaapin paikka näyttää. Akka opetettiin talon tavoille niin kuin lapsetkin ennenvanhaan, väkivalloin. Sanonta kertoo siitä, kuka on oikea syyllinen.

Sen jälkeen kun aloitin harjoittelun Violassa, olen lueskellut uutisia väkivallanteoista uusin silmin,. Väkivallan teot tuntuvat suorastaan hyppäävän silmieni eteen. Ja se tapa, jolla niistä kerrotaan ja kuinka näitä uutisia kommentoidaan sivistyneessä yhteiskunnassa. Perheväkivalta on niin kipeä ja kauhea asia, että siitä ei puhuta. Puhutaan sen ohi.

Luin Iltalehdestä tapauksesta, jossa mies pahoinpiteli vaimonsa ja usuttipa vielä koirankin naisen kimppuun. Nainen oli ollut yläkerrassa nukkumassa kun mies tuli kapakasta kotiin ja aloitti riehumisen.

Samaisesta tapauksesta uutisoi muutkin lehdet nettisivuillaan. Nettiuutisten ohessa tarjotaan yleisölle myös mahdollisuus kommentointiin. Kansan syvien rivien mielipiteet ovat musertavaa luettavaa. Sivukaupalla kauhistelua lievästä tuomiosta. Tuomarit kun ei osaa antaa kunnolla kakkua. Osa kirjoittelijoista oli huolissaan koiran kohtalosta ja siitä, miksi siitä ei tullut tuomiota. Mies sentään löi koiraakin. Olipa kumma,  ettei eläinsuojelijat olleet aktiivisia, olisi koira edes pelastettu.  Turhan moni kuitenkin osoitti sormellaan uhria. Suosittelivat vaimolle avioliittoneuvontaa, että osaisi olla ärsyttämättä miestään. Että sen olis nyt viimeistään syytä lähteä ja jättää se äijä. Ja että se leikkii hengellään. Aina on joukossa joku irvileukakin, joka vääntää tilanteesta vitsiä. Ja että olipa hyvä, ettei koiraa laitettu linnaan ja sitä lyömäaseena käytettyä kukkapöytää tuomittu valtiolle. Yksikään, ei yksikään kommentti ihmetellyt, miksi mies löi nukkumassa ollutta naista. Viha ja turhautuminen suunnattiin tuomioistuimelle, koiralle, jopa uhrille, mutta ei tekijälle. Miksi? Miksi kukaan ei kysellyt, miksi miestä ei laiteta pakkohoitoon? Miksi se jatkaa sen naisen kanssa, jos ei kerran jo vuosia on sitä hakannut? Miksi, oi miksi ei suomalainen mies mene lääkäriin tai terapiaan? Miksi tuomioistuin ei määrää vihanhallintakurssille tai pakota liittymään AA-ryhmiin?

Toinen asia, mikä pisti silmään tätä surullista uutista lukiessa, että se oli uutisoitu valtakunnan tasolla useammankin lehden nettiversiossa, mutta savolaismedioissa ei ollut rivin riviä. Mistä se oikein kertoo? Kolmaskin asia jäi kaivelemaan. Miksi näitä keskusteluja ei kommentoinut yksikään ammattilainen? Eikö sosiaalityö sovi internetiin?

Miksi me vaikenemme ja räyhäämme poispäin? Eikö rikoksen tekijää saa moittia, vai eikö uskalleta? Tunnemmeko me kollektiivista myötähäpeää tämän miehen teoista? Teeskennellään, ettemme tiedä asiasta mitään. Leikitään, ettei sitä tapahtunutkaan. Tai syyllistetään uhri ja katsotaan sitten muualle. Toivotaan, että pahoinpitelijä ymmärtäisi käyttäytyä tai muuttaisi muualle. Tai mitä vaan, ettei itse joutuisi ottamaan kantaa tapahtumiin. No, ehkä se on hyväkin, että savolaismedia sivuutti koko jutun, eipä tarvinnut lukea, miten akka hakkuutti ja raatelutti itseään.

Vuoden poliisiksi valittiin nettipoliisi Marko ”Fobba” Forss. Poliisi on ollut näkyvästi internetissä jo vuosia. Facebook-profiileita näkee jo paikallispoliiseillakin. Työ internetissä on näkyvää ja ainakin asenteisiin vaikuttavaa. Internetin mahdollisuuksia myös muilla aloilla ei pidä väheksyä.

Vaikuttamisesta ja voimaantumisesta

Voimaryhmässä on pohdittu nimensä mukaisesti voimaantumista ja sitä, mikä on voimaannuttavaa. Olemme kokeilleet yhdessä erilaisia asioita ja ruotineet kyseisen hoidon tai menetelmän vaikuttavuutta. Mikä on vaikuttavaa ja mikä ei.

Itse olen alkanut pohtia, voisiko menetelmien tai hoitojen lisäksi, ohella tai sijasta voimaannuttavaa ollakin vaikuttaminen? Mihin tai keneen voisi vaikuttaa? Miten? Miten siitä saisi voimaa? Onko itselle saatu voima joltakin pois? Mitä se vaikuttaminen voisi olla? Onko minulla vaikuttamiseen tarvittavaa valtaa, vaikutusvaltaa?

Entä jos protestoin nykyistä oikeuskäytäntöä rikoksen uhrina ja vaadin saada tulla kuulluksi, nauretaanko minulle? Todetaan, että siinä on taas yksi höyrähtänyt intoilija tai muuten vaan vinksahtanut yksilö. Ilman akateemista loppututkintoa tai pitkää ammatillista uraa olen asiantuntija vain omassa asiassani. Jos minut otetaankin vakavasti, mielipiteeni on vain yksi muiden joukossa. Mitä sillä kukaan tekisi?

Moniko meistä on valmis nousemaan barrikadeille kertomaan, että se tapahtui juuri minulle? Että minut raiskattiin, hakattiin tai että minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi tai kaikkia niitä. Allekirjoittaisiko sitä aloitteita, jos pelkäisi oman turvallisuutensa ja mielenterveytensä puolesta. Tuskin. Nimetön ja naamaton vaikuttaa vain pumpulipuikolla.

Mitä me sitten voisimme tehdä? Onhan meillä oltava mahdollisuus sekä yksityisyytemme suojaamiseen, että kokemuksellisen tiedon jakamiseen. Voisiko Violan kylkeen muodostua oma AA-ryhmä, Anonyymien Alajaosto. Violan suurten ja turvallisten siipien suojassa voisi anonyymistikin osallistua vaikuttamiseen. Tehdä yhdessä. Asettaa tavoitteita ja katsoa eteenpäin. Tulla kuulluksi. Saada aikaiseksi. Eikö se voimaannuttaisi, jos mikä. Kokemuksen ääni pitäisi voida kuulua, sillä meillä on Asiaa.

AVIOERO, ERO PUOLISOSTA – EI LAPSESTA

Eroaminen käy yhä tavallisemmaksi aikuisten välisissä suhteissa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2010 solmittiin hieman vajaat 30 000 uutta avioliittoa ja eroja myönnettiin lähes 14 000 pariskunnalle. Vanhemmuus on kovalla koetuksella avioerotilanteissa. Usein niissäkin tapauksissa, joissa vanhemmat eroavat ”sulassa sovussa” he kuvittelevat sekä itsensä, että lastensa löytävän tasapainon elämäänsä nopeammin, kuin se todellisuudessa tapahtuu. Usein tunteet saattavat olla niin kipeitä, että etävanhempi ei kykene tapaamaan lastaan kuten on sovittu. Vanhempi voi esim. kuvitella, että lapselle on parempi, etteivät he enää tapaa. Yleensä tämä ei ole totta, vaan vanhempi voi suojata itseään lapsen tapaamisen ja lapsen eroa kohtaan osoittamien tunteiden aiheuttamalta ahdistukselta. Ikävä kyllä, hyvin yleisenä syynä lapsen sovittujen tapaamisten perumiseen tai tapaamattomuuteen on myös selkeä kiusanteko lapsen lähivanhempaa kohtaan.

Olivatpa syyt mitkä hyvänsä on lapsi aina vanhemman luottamuksen arvoinen! Totuushan kuitenkin on, että parisuhteesta me voimme erota, mutta vanhemmuudesta emme! Liitän tähän blogiin Maria Leinosen runon nuoren pojan isänikävästä. Runo on teoksesta: Aurinko älä laske. Toivon runon antavan lohtua ja vertaistukea sinulle lapsi, nuori, vanhempi, sukulainen tai ystävä, jonka arkipäivään runon pojan kokemukset kuuluvat.

POIKA
I
Nyt olen odottanut tässä baarissa tasan puolitoista tuntia,
Vaikka tiesin jo tullessani, ettei se tule.

Kun ne erosi se lupasi tavata joka toinen viikonloppu.
Se muisti sen tasan kaksi kuukautta.
Silloinkin se myöhästy joka kerta.

Sitten se löysi uuden naisen ja sen jälkee me ollaan oltu sille pelkkää ilmaa.
Eikä se ole maksanut enää aikoihin äidille sitä elatusrahaa.

Voiko se ihan oikeasti unohtaa, että minä olen olemassa?

II
Se on taas kohta isäinpäivä. Keljuttaa kun siitä vaahdotaan koulussa.
Vaan sen isäinpäiväkortin minä teen ja lähetän kanssa.
Piirrän tämän baarin ja itseni tähän pöytään, odottamassa turhaan
puolitoista tuntia joka toinen perjantai.
Enkä toivota onnea vaan kysyn, mitä pahaa mä oon sille tehnyt.

Sen isäinpäivän kanssa pitäis viettää isättömien lasten päivää.

III
Yksi keltainen Jaffapullo riittää puoleksitoista tunniksi.
Mä oon kehitellyt sen säästelemisestä taiteen.

Eniten pelkään, että jos kavereita tulee ja yritän olla sen näköinen, kuin
Olisin just tullut tai just lähdössä.

Baarimies varmaan muistaa, kun me istuttiin täällä yhdessä
ja se antaa mun olla rauhassa.

Joskus se tarjoo mulle limsat ja kerran se antoi mulle maitolasin ja voileivän,
löi olalle ja sanoi: Elämä on välistä kenkkua, mutta kyllä siitä selviää, kyllä sinäkin
poika selviät!

Se tuntui niin hyvältä, että teki mieli työntää pää sen kainaloon ja itkee.
Se sisu on välistä kovin vähissä.

IV
Se on taas se perjantai, kun poika istuu baarissa ja vahtii tuska silmissä
joka ovenavausta,
eikä se tule.

Sitten poika tulee kotiin kuin piesty koira, hartiat lysyssä ja hammasta purren.
Se luulee etten tiedä.
Enkä minä voi puhua.

Yritän vaan laittaa sen mieliruokaa, muttei se syö.
Tekee niin kipeää nähdä sen kärsivän.
Kärsitään kumpikin nurkassamme, niellään tuskamöykkyjen karvasta leipää.

En voi edes kättäni ojentaa sitä kohti, kun se torjuu – on siinä iässä.
Että se helpottaisi itkeä yhdessä kaikki ulos!

Ja se yksi sanoo vaan, että sillä on oikeus omaan elämään –
ja on se kumma, kun jotkut eivät osaa elää omaansa.

Ihan kuin se vaan nyt jostain osaamisesta…
- Maria Leinonen, Aurinko älä laske.

-Merja Korhonen-

Vertaisryhmäsuunnitelmia

Olen havahtunut hankkeemme aikana monenlaiseen tosiasiaan – oppia ikä kaikki. Yksi niistä on se, että kun lapsi palaa sijaishuollosta kotiin, silloinkin sekä vanhempi että lapsi tarvitsevat tukea. Niin varmaan myös sijaisvanhempi, luopuuhan hän lapsesta, joka on voinut asua luonaan vuosia. Osat ikään kuin vaihtuvat; vanhempi luopui lapsesta tämän lähtiessä sijaisperheeseen, sijaisvanhempi lapsen palatessa kotiin. Kahdet vanhemmat voivat sydämellään hyvin ymmärtää toistensa tunteita luopumisesta.
Joku muutos tässä on menossa, kun ylipäänsä vanhempien tukemisesta puhutaan. Kun minä olin lapsi ja jonkun vanhemmat erosivat, ei niillä isillä niin väliä ollut tai ainakaan mitään erityisen aktiivista ei tietääkseni tehty, että isät olisivat pysyneet lastensa elämässä. Nyt kukaan ei ainakaan kehtaa ääneen sanoa, ettei isillä olisi väliä. Sama minusta tapahtuu täällä suomalaisessa sijaishuollossa. On ajateltu, että vanhemmat ovat tilaisuutensa saaneet, se meni jo, kun lapsi lähti. Nyt ajatellaan, ettei vanhemmuus mihinkään lähde vaikka lapsi lähteekin ja muistetaan, että lapsi on myös syntymävanhempiensa lapsi. Ja toisinaan huostaanotot päättyvät siihen, että lapset palaavat takaisin.
Pieksämäellä rakennetaan nyt vertaisryhmää vanhemmille, joiden lapsen huostaanotto on päättynyt tai päättymässä ja lapsi palaamassa tai palannut kotiin. Nyt tuntuu, että vanhemmuus on se keskeisin teema, jonka ympärille ryhmä rakentuu.
Olemme pohtineet, miten tärkeää on puhua ihan arkisista, jokapäiväisen elämän asioista. Millainen sen ikäinen lapsi yleensä on, joka nyt kotiin palaa? Vaikka vanhempi olisi tavannut lastaan paljonkin sijoituksen aikana, ei hän kuitenkaan ole elänyt tuota aikaa lapsensa kanssa. Miten vanhempi huolehtii itsestään ja omasta jaksamisestaan? Kun ensin on joutunut luopumaan lapsestaan, syystä tai toisesta, on nyt ainakin alitajunnassa tunne, että on todistettava ja osoitettava kykenevyytensä vanhempana. Niin kuin tietysti onkin siinä mielessä, että lapsen elämän vanhempansa/vanhempiensa kanssa pitää olla niin turvallista, ettei sijaishuoltoa tarvita. Vaan miten ja mistä uskaltaa pyytää apua, miten uskaltaa kysyä oman huolestumisensa rajoja? Ettei yliyritä ja uuvu. Olemme alkaneet puhua ”vallattomasta” tuesta. Ehkäpä kansalaisjärjestöillä, vertaisryhmillä ja muilla ”vallattomilla” toimijoilla on tässä paikkansa, kanssakulkijoina, vailla valtaa, vallattomina.
Syyspäivän mietteissä
eeva

Isältä pojalle?

Isältä pojalle, pojasta polvi paranee ja armeijassa pojista tehdään miehiä. Monenlaista ajatusta kansanperinteessä tähän päivään pojasta. Pojaksi sanotaan sitä voittopokaaliakin jota lätkän jälkeen juhlitaan. Itselläni ei ole poikia, mutta itse toki sellainen ollut ja taidan olla omalla tavallani edelleenkin. Mielenkiintoista on ollut huomata itsestään niitä samanlaisia tapoja käyttäytyä kuin omassa isässä. Kumman syvälle ovat tavat juurtuneet.
Muutamaan kertaan olen miesten kanssa puhunut, jotka kertovat pettyneinä toiveestaan ja tahdostaan toimia toisella tavalla kuin oma isä. Mutta niin ei ole tapahtunut ja läheisiin suhteisiin on tullut väkivalta. Oma lapsi on nähnyt sitä tai joutunut kohteeksi. Ja niin ei pitänyt käydä.
Mutta voiko tälläisen ketjun katkaista? Voi, mutta tarvitsee työtä ja ymmärrystä tehdä asioille jotain. Ja onneksi nämä perinnöt negatiivisessa mielessä saattavat olla itse itseään riittävän vahvasti hylkiviä, että ketju katkeaa. Useita esimerkkejä on siitäkin, kuinka alkoholistin lapsi ei koskaan nauti alkoholia tai väkivaltaisen lapsuuden kokenut pysyy tiukasti erossa väkivallasta. Jonkin jäljen se on kuitenkin jättänyt.
Se että lapsi tuntee ja kokee vanhempansa turvalliseksi, on pitkät piuhat aikuisuuteen ja siitä eteenpäin. Vanhemman turvallinen roolimalli on kestävä sijoitus. Saisiko murheellisten laulujen maahan lisää niitä iloisia säkeistöjä ja tarinoita?

Kari Hallikainen

Voe voe

Ja alaotsikkona voisi olla, pessimistisen vireen innoittamana, ”onko se ihme, ku mikkään ei muutu”. Seuraavassa muutamia kuvaavia tilanteita männäviikoilta.

 

Lähisuhde- ja perheväkivaltaa työssään kohtaavien valtakunnallinen verkostofoorumi 2011 Pajulahdessa…

Maria Kaisa Aula esitelmöi kansallisesta lapsiin kohdistuvan kuristusväkivallan vähentämisen toimintaohjelmasta 2010–2015. Ohjelma koostuu 16 toimenpide-ehdotuksesta. Ensimmäiseksi silmään pistää tyypillinen ohjelmakieli, jossa asioita tapahtuu, asioita opitaan, asioita tarjotaan, järjestetään ja tietenkin tuotetaan. Sitä minä vaan aina jään ihmettelemään, että kuka se näitä asioita oikein tarjoaa, tuottaa tai järjestää. Kun näin tyhmän savolaisen silmin näyttää siltä, että kyseessä on toimenpide-ohjelma ilman konkreettista toimeenpanijaa. Onhan, luonnollisesti, jokaisen ehdotuksen alle listattu erilainen joukko vastuutahoja (esim. STM, OKM, kunnat), mutta kuka siellä STM:ssä, OKM:ssä ja kunnissa ihan oikeasti on vastuussa siitä, että ”lapsiperheiden kotipalveluiden saatavuutta lisätään etenkin pienten lasten perheissä”. No, eipä siinä auttanut muu kuin kysyä lapsiasiavaltuutetulta ja ko. toimintaohjelman työryhmän puheenjohtajalta, että miten toiminta-ohjelma on edennyt, so. miten ohjelmaa on käytännössä toteutettu. Ohjelman toteutuminen on Aulan mukaan pitkälti kiinni siitä, miten ihmiset ottautuvat asiaan. Kyllä, luit oikein. Kyse on siis ottautumisesta. Mutta onhan se lohdullista kuulla, että näinkin kattavan ohjelman toimeenpaneminen on kiinni vain siitä, että ihmiset ottautuvat asiaan. Ja että pelkästään ottautumalla ”vahvistetaan vanhempien uupumuksen ehkäisemistä ja jaksamisen tukea, organisoidaan kotikasvatuksen tukea, lisätään lasten luottamusta palveluihin”. Nyt pitäisi varmaan kiireesti saada tämä ottautuminen oppiaineeksi. Minä en ainakaan ole aikaisemmin kuullut tästä ottautumisen työmenetelmästä ja orientaatiosta mitään.  Mutta lieneekö tästä löydettävissä se syy, miksi mikään ei muutu? Että kun kukaan ei olekaan osannut ottautua?

 

Päivä jatkui ruotsalaisen Ingen ser oss -filmin katsomisella ja siihen liittyvällä keskustelulla. Tapahtumaa luotsasi THL, joka siis osaltaan koordinoi valtakunnallista lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyötä. Erityisen kiitoksen ryhmänvetäjät ansaitsevat tässä kohtaa siitä, että he ensinnäkin kertoivat, miten filmiä pitää katsoa ja toiseksi kertoivat vielä sen, miten filmiä pitää tulkita. Ja onhan se muutenkin hyvin antoisaa, kun asiantuntijat kertovat, miten väkivalta vaikuttaa, miltä se näyttää ja miltä se tuntuu. Tai ainakin sen, miten väkivallan tulisi vaikuttaa, miltä sen tulisi näyttää ja miltä sen tulisi tuntua. No, kaikesta huolimatta itse ”yleinen keskustelu” jatkoi sitä samaa rataa kuin aina ennenkin. Miten meidän pitää kunnissa toimia tämän asian tiimoilta? Miten minä poliisina toimin? Kuka tekee lastensuojeluilmoituksen? Ja tässä lienee yksi selitys sille, miksi mikään ei muutu. Erilaisia toimintamalleja on tehty, on olemassa enemmän tai vähemmän virallisia ohjeistuksia erilaisista toimintakäytännöistä. Ongelmana on se, että tämä tieto hyvistä käytännöistä saati ammattilaisten velvollisuuksista ja oikeuksista ei liiku mihinkään. Sikäli ihmettelenkin, että valtakunnallisesti asioita koordinoivan tahon kontribuutio tapahtumalle, joka kerran vuodessa kerää yhteen väkivaltaa työssään kohtaavia ammattilaisia, oli ruotsalaisen dvd -levyn näyttäminen. Kun se ammattilaisten tarve, vuodesta toiseen, näyttää kuitenkin liittyvän ihan siihen konkreettiseen työhön. Vai näinkö se väkivaltatyökin viihteellistyy?

 

No, sitten hieman lyhyemmin päivän muusta annista eli learning cafe -kierroksesta. Ensimmäisenä tupsahdin ryhmään, jonka otsikkona oli ”Miten lastensuojelun pitäisi tänä päivänä kyetä toimimaan perhe- ja lähisuhdeväkivaltatilanteissa?”. Paikalla ei ryhmän vetäjän lisäksi ollut työntekijöitä lastensuojelusta. Lienee sanomattakin selvää, että keskustelun anti oli siinä suhteessa aika ____________ (keksi tähän itse joku kuvaava adjektiivi…). Seuraavassa pöydässä kahviteltiin ”Vanhempien parisuhde on lapsen koti!” -teeman parissa. Piti keksiä joitakin hyviä kysymyksiä parisuhteesta. Jäin kyllä itse ennemminkin miettimään, voiko parisuhteesta ylipäänsä esittää yhtään huonoa kysymystä? Kolmannessa ryhmässä päästiinkin itse asiaan, nettiturvakotiin. Ja siitä täytyy vilpittömästi, lyhyesti ja ytimekkäästi sanoa, että se on erinomainen tuotos.

 

Ja onhan niitä muitakin kommelluksia sattunut. Löysin itseni toissaviikolla palaverista, jossa pähkäiltiin kiivaasti syrjäytyneiden miesten ongelmavyyhtejä. Tilanne oli itse asiassa aivan paradoksaalinen…siinä me järjestöt mietimme yhdessä viranomaisten kanssa, miten me järjestöt auttaisimme näitä mitä suurimmissa määrin yhteiskunnan itsensä syrjäyttämiä miehiä integroitumaan takaisin yhteiskuntaan resursseilla, jotka yhteiskunta meille järjestöille ”myöntää”. Että hei, me onnistuttiin nyt syrjäyttämään tämä henkilö x ja tässä olisi nyt mahdollisesti rahaa tarjolla, jolla te voisitte nyt hoitaa tämän meidän pienen mokan.  Kovin erikoista on se, että itse konkreettista rakenteisiin kohdistuvaa työtä ei kuitenkaan tehdä (kun sitä ei voi käytännössä rahoittaa…).

 

Mutta hyvät toverit, josko me kaikki vaan ottaudumme ja tällä ottautumisella parannamme kaikki asiat.

 

Hokkuspokkusterveisin,

Annukka

 

Ja täältä löytyvät linkit kirjoituksessa mainittuihin teoksiin, asioihin, ilmiöihin:

-          THL: http://info.stakes.fi/vakivalta/FI/index.htm

 

-          Ingen ser oss -filmi: http://amphi.se/produktioner/iso/

 

-          Kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma: http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/_julkaisu/1537947

 

-          Nettiturvakoti: https://www.turvakoti.net/site/

 

-          ESR:n toimintalinjat: http://www.rakennerahastot.fi/rakennerahastot/fi/02_eu_rr_ohjelmat/02_esr/01_toimintalinjat/index.jsp