Mannerheim eli lapsistasi ei mitään

Näin Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä teatteri Rujon näytelmän Mannerheim eli lapsistasi ei mitään. Myöhemmin näytelmää on esitetty Helsingissä ja siitä julkaistiin myös Suna Vuoren arvio Helsingin Sanomissa. Siitä räjähti sittemmin jo laantunut keskustelu. Siis siitä arviosta. Useimmat kommentaattorit eivät olleet esitystä nähneet eikä heillä ollut aikomustakaan mennä sitä katsomaan. Lopulta aiheeseen joutui puuttumaan myös HS:n kulttuuritoimituksen esimies Saska Saarikoski (HS 18.2.10), joka kommenttipuheenvuorossaan väitti, että Mannerheim ei ole tabu ja että Mannerheim-keskustelun herättäly on kansan käyttämistä vinkuleluna. Onhan tämä ollut viihdettä minullekin, mutta olen kyllä pääasiassa ihmetellyt keskustelua.

Olen etuoikeutetussa asemassa kommentoimaan, koska olen nähnyt esityksen. Täytyy myöntää, että näytelmän alku, jossa parodioidaan teatteriryhmää, joka tekee ronskia performanssia “suurimmasta suomalaisesta”, punastutti kainoa naisihmistä, mutta kun pääsin “herättelyn” yli, nautin esityksestä ja erityisesti sen avaamista pohdinnoista.

Vinkkelistäni ymmärsin produktion puheenvuoroksi keskusteluun nuorten miesten pahoinvoinnista. Tapaan työkseni nuoria miehiä EVVK – ehkä vois vaihteeks kiinnostua -hankkeessa, jota rahoitetaan Euroopan sosiaalirahastosta. Tapaamillani miehillä ei ole kaikki elämän osa-alueet
järjestyksessä. He ovat vaarassa syrjäytyä. Tosin en mielelläni käytä syrjäytyä-sanaa.

Nämä miehet ovat niitä, jotka maksavat yhteiskunnalle 27 500 euroa vuodessa ja joista on yhteiskunnalle miljoonan kulut, jos heidän syrjäytymistään ei estetä. Nämä miehet saavat harvemmin äänensä kuuluville heitä itseään koskevissa asioissa. Ei edes silloin, kun jonkun asian sanominen heitä innostaisi.

Tällä taustalla tulkitsin Lauri Maijalan käsikirjoitusta seuraavasti: koska sotasankarimyytti, jonka ikoni Mannerheim on, on tabu, voivat
miehet huonosti jo ties monennessa polvessa ja reagoivat väkivaltaisesti. Omasta puolestani olisin valmis liittämään nyt käytävän keskustelun
myös Jyväskylän yliopiston tutkijan Ville Sarkamon Helsingin sanomissa kesällä 2009 aloittamaan keskusteluun soturikulttuurista ja väkivallan
ihannoinnista. Ja tämä on se ympäristö, jossa haluaisin keskustelua käytävän. Kysymys on nykyisten ja tulevien ihmisten hyvinvoinnista, sen lisäämisestä ja pahoinvoinnista pääsemisestä.

Kuten Rujon näytelmän nimikin toteaa: lapsistasi ei mitään. Keskitytään puolustamaan “suurimman suomalaisen” kunniaa ja muistoa ja hiljaisesti vaietaan esityksen toisesta puoliajasta. Puoliajasta, jossa huonosti omassa elämässään voiva isä (sotaveteraanin poika, joka ei ole käynyt armeijaa diabeteksen vuoksi) ja huonosti voiva äiti (joka näkee vain ammattisotilaspoikansa) nöyryyttävät ja sulkevat huomionsa ja hellyytensä ulkopuolelle nuoremman poikansa, joka ei mitään muuta tarvitsisi kuin aikuisen läsnäoloa ja tukea oman itsensä löytämisessä. Mannerheim eli lapsistasi ei mitään tavoittaa mielestäni jotain oleellista. “Kansan vinguttamisen” alle hukkuu raikas yhteenveto ja keskustelunherättäjä läsnäolevasta ajasta ja kulttuurista. Ja se on sääli.

Kirjoittaja on Satu Piispa-Hakala ja hän työskentelee Viola ry:n hallinnoimassa EVVK – ehkä vois vaihteeks kiinnostua -Eu-hankkeessa.