Menin metsään Miinan muorien mukana. Opin, ensisijaisesti itsestäni.
Opiskelen voimauttavan valokuvauksen menetelmää Miina Savolaisen oppilaana Otavan opistossa. Opinnot ovat vähän yli puolen välin ja tein ensimmäisen asiakasharjoitustyön viime viikolla. Sain kuvata kolmea ihanaa, rohkeaa ja hullun hilpeää rouvaa, joita yhdistää kokemus väkivaltaisesta parisuhteesta. Kuuntelin ja kuvasin, ihmettelin ja ihastelin. Eilen kokoonnuimme katsomaan kuvia. En ole kummoinen kuvaaja, mutta luonnon valossa ja alkukesän vihreydessä onnistuin. Ja olihan minulla maailman ihanimmat isoäidit malleinani. Olen edelleen liikuttunut siitä, millaisessa prosessissa sain olla välineenä.
Kun ihminen joutuu kohtaamaan kotonaan toistuvaa väkivaltaa, hän alkaa pienentää itseään. Hän yrittää olla mahdollisimman kiltti, yrittää olla olematta, jotta toisen olisi niin hyvä olla ettei se hermostuisi, suuttuisi ja sivaltaisi. Siinä pelissä voi kadota ja lakata olemasta. Siksi voimauttavan valokuvan menetelmä sopii täydellisesti väkivaltatyöhön. Kun teemana on toisin, uudelleen ja hyväksyen näkeminen, on mahdollisuudet olemassa vaikka mihin.
Otsikko on lainaus yhdeltä kuvaamistani rouvista. Hän huokaisi näin kuvien katselun jälkeen. Huokaus kertoo kaiken luovien innostavien menetelmien voimasta.
Kiitos.
