Mikä tekee väkivallasta niin vaikean asian puhua?
Meillä ei välttämättä ole kokemusta lapsettomuudesta, mutta meillä on mielipide lapsettomuushoidoista. Emme ole usean uskontokunnan jäseniä, mutta kaikista meillä on jonkinlainen mielipide. Lähes jokaisella on mielipide tositv-ohjelmista, vaikka ei olisi katsonut ainuttakaan.
Meillä ei ehkä ole henkilökohtaista kokemusta sademetsistä, mutta haluamme suojella niitä. Avustamme laskemattomia potilasjärjestöjä pelkäämättä, että itse leimautuisimme. Artistit ympäri maan laulavat AIDS-tukikonserteissa, he levyttävät ja esiintyvät nälänhätää ja rasismia vastaan. Väkivallasta ei puhu kukaan. Miksi?
Chisu ja PMMP ovat nostaneet omissa sanoituksissaan väkivallan esiin uhrinäkökulmasta, mutta missä viipyy rohkeiden miesten ulostulo tämän asian tiimoilta? Milloin mies sanoo miehelle, että väkivalta on väärin?
Tilastokeskuksen mukaan poliisin tietoon tuli pahoinpitelyrikoksia tämän vuoden tammi-syyskuun aikana 30 000.
Ei, se ei ollut pilkkuvirhe. Kolmekymmentätuhatta.
Raiskausten määrä viimevuotiseen lisääntyi lähes 19% ja mikä surullisinta, lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli poliisin tietoon musertavat 53% enemmän kuin koko 2000-luvun aiempien vuosien keskiarvo. Tarkistin numerot moneen kertaan. Totta se on.
Mitä tässä maassa täytyy tapahtua, ennen kuin Suomi sanoo ei väkivallalle? Milloin todella nostetaan framille kansakunnan kipeimmät mustelmat? Me kannustamme puhumaan Anna-lehden ”Puhu nyt. Älä vaikene kuoliaaksi” -kampanjalla, mutta milloin murtuu tabu väkivallan ympäriltä. Sanooko koskaan mies miehelle, että lopeta lyöminen. Julkisesti.
Älä hakkaa. Älä osoita voimaasi väkivalloin. Lopeta uhoaminen ja tee jotakin itsellesi. Valtaa voi käyttää fiksustikin ja väkivallalle on vaihtoehtoja!
